Tänään
puhutaan hieman seurustelusta ja avioliitosta.
Itsellänihän
ei tietysti ole kokemusta jälkimmäiseksi mainitusta, mutta syy
siihen, miksi käsittelen niitä yhdessä, on yksinkertainen.
Uskovaisten
keskuudessa seurustelu ja avioliitto ovat tiivis paketti ja liittyvät
niin olennaisesti toisiinsa, että niitä olisi lähes mahdoton
käsitellä erikseen.
Uskovaisen
näkökulmasta katsottuna seurustelun tulee aina olla vakavaaa ja
tähdätä avioliittoon. Uskovaiset eivät siis seurustele
näyttämisen vuoksi, tai “kunhan nyt vaan on joku”-ajatuksella.
Seurustelu
halutaan pitää "puhtaana" mikä tarkoittaa mm.
seksuaalisesta kanssakäymisestä pidättäytymistä. Halailu,
silittely ym. fyysiset hellyydenosoitukset kumppania kohtaan
liikkuvat vähän harmaalla alueella. Muualla niihin suhtautuminen
voi olla väljempää, kuin toisaalla.
Seurusteluaikana
pari tutustuu toisiinsa ja viettää aikaa yhdessä. Ajanvieton
tulisi kuitenkin tapahtua isommassa porukassa, koska kahdestaan
ollessa vaarana on erilaisiin kiusauksiin ja synteihin joutuminen.
Jos
kuitenkin joutuu syntiin, on se mahdollista pyytää ja saada
anteeksi evankeliumilla. Monet rukoilevat, että saisivat voimaa
vastustaa seurusteluajan kiusauksia.
Uskovaiset
haluavat etsiä kumppaninsa muiden uskovaisten joukosta. He luottavat
siihen, että jumala antaa uskovasen aviopuolison, jos on antaakseen.
Kaikille jumala ei siunaa aviopuolisoa.
Epäuskoisen
kanssa seurustelevan usko kyseenalaistetaan. Sellainen seurustelu
nähdään “hankittuna ristinä.” Yleensä tällainen parisuhde
saa toisen osapuolen luopumaan uskostaan, tai joissakin tapauksissa
toisen osapuolen “käsittämään parannuksen armon.”
On
toki sellaisiakin tapauksia, joissa toinen on säilyttänyt uskonsa
toisen epäuskosta huolimatta.
Kun
tunne sen oikean löytymisestä vahvistuu, kihloihin- ja
naimisiinmenon kanssa ei yleensä aikailla.
Vuosien
seurustelua ei yleensä katsota hyvällä, koska pitkällä
seurustelulla on omat vaaransa: mm. lihalliset himot ja halut.
Kihloissa
olevalle parille pätee samat “säännöt” kuin seurusteluaikana:
ei seksiä, suutelua, samassa huoneessa nukkumista, yhdessä
asumista... Ajatellaan, että toinen on oma vasta papin aamenen
jälkeen ja em. asiat kuuluvat vasta avioliittoon.
Kun
hääkellot sitten vihdoin soivat ja pappi on antanut siunauksensa
avioliitolle, on toinen vihdoin ikioma.
Avioliitto
nähdään jumalan asettamana liittona, joka on elämänmittainen. Se
raukeaa ainoastaan silloin, kun toinen sen osapuolista menehtyy.
Eroaminen
ei ole sallittua, olivatpa syyt minkälaisia tahansa. Tämä on
mielestäni hyvin surullista, koska uskovaisissakin perheissä voi
esiintyä esim. perheväkivaltaa.
Minulle
on kerrottu, että joskus saattaa uskovaisillakin tulla sellaisia
tilanteita ja ongelmia, että on pakko asua eri paikoissa tai nukkua
eri huoneissa. Mutta avioero ei ole ratkaisu, eikä sallittua.
Näin
esimerkkinä: avioliitossa oleva nainen hakee avioeroa, koska hänen
miehensä on hyvin väkivaltainen häntä ja heidän yhteisiä
lapsiaan kohtaan. Kun muut uskovaiset saavat kuulla asiasta, eroa
hakenutta naista ei välttämättä pidetä enää uskovaisena.
Ainakin hänen sydämentilaansa pohditaan ja usko kyseenalaistetaan.
Oma
ajatusmaailmani eroaa aika paljon uskovaisten ajatusmaailmasta
tässäkin tapauksessa. Haluan kuitenkin korostaa sitä, etten
millään lailla halveksu uskovaisten toimintatapoja ja näkemyksiä.
Itse asiassa arvostan todella paljon niitä, jotka pystyvät elämään
uskonsa mukaan näissäkin asioissa.
Itse
henkilökohtaisesti ajattelen, että vuosien seurustelu ennen
kihloihin ja naimisiin menoa on vain hyvä asia. Eihän sitä toista
opi tuntemaan vuodessa tai parissakaan kunnolla?
Koska
en näe esim. fyysisiä hellyydenosoituksia ja muita uskovaisten
synniksi luokittelemia asioita syntinä missään elämäni
vaiheessa, ei kihloihin meno tai aviolitto toki käytännössä
tulisi muuttamaan juuri mitään.
Silti
haluan mennä joskus naimisiin elämänkumppanini kanssa.
Pidän
mös yhdessäasumista ennen kihloja tai naimisiin menoa järjevänä:
toisen oppii tuntemaan pohjimmiltaan vasta, kun jakaa arjen asiat ja
talouden pyörittämisen yhdessä. Sitä oppii tietämään, mihin
toinen jättää likaiset sukkansa tai mistä kohti se sitä
hammastahnatuubia puristaakaan.
Mahdollinen
eroaminen on myös helpompaa tässä vaiheessa, jos yhteiselo ei ota
sujuakseen.
Ajatus
kihloihin tai naimisiin menosta ihmisen kanssa, joka ei ole asunut
päivääkään saman katon alla kanssani, on minulle vieras.
Mitä
ajatuksia postaus teissä lukijoissa herätti?
Olisi
mielenkiintoista kuulla muidenkin kertomuksia ja kokemuksia asiasta!
:)
Lopuksi
vielä erään laulun sanat, jotka sopivat mielestäni hyvin
seurustelu uskovaisena-teemaan.
Me
emme saa haluta toisiamme niin, että valehdellaan kotona koskaan
rakkaillemme,
Tämä
on sääntö ensimmäinen.
Emme
saa sanoa toisillemme: "Mitäpä jos kaiken riisuisimme? Avaamme
viimeisenkin portin"
Tämä
on sääntö numero kaks.
Meidän
täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja
rakastaa niiden rajoissa,
hiljentää
risteyksiin ajoissa.
Meidän
täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja
rakastaa niiden rajoissa,
kääntyä
kotiin ajoissa.
Me
emme saa katsoa toisiamme niin, että totuuden paljastamme.
Laskemme
sisään ja iäksi viereen
Tämä
sääntö kolmas jo on.
Emme
saa tarvita toisiamme niin, että vajotaan.
Emmekä
elää voi omillamme
Tämä
on sääntö lohduttomin.
Meidän
täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja
rakastaa niiden rajoissa,
hiljentää
risteyksiin ajoissa.
Meidän
täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja
rakastaa niiden rajoissa,
kääntyä
kotiin ajoissa.
Emme
saa hylätä toisiamme
Entä
jos sittenkin rakastumme?
Jos
alussa yhdeksi meidät luotiin
Tämä
on sääntö viimeinen
Meidän
täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja
rakastaa niiden rajoissa
hiljentää
risteyksiin ajoissa
Meidän
täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja
rakastaa niiden rajoissa
kääntyä
kotiin ajoissa.
(Anna Puu- Säännöt rakkaudelle)
(Anna Puu- Säännöt rakkaudelle)
Hei! Kiitos mielenkiintoisesta blogista! Harvoin saa näin hyvin kuvattua kirjoitusta lestadiolaisuudesta. Yleensä on vaan niitä jotka suorastaan vihaavat sitä tai sitten nuorten lestadiolaisten blogeja joissa puhutaan yhteilöllisyydestä ja tavoista tms, enkä oikein pääse kiinni siihen usko uskoon, eli sydämen uskoon. :)
VastaaPoistaOlen itse luterilainen uskovainen nainen ja koen että uskonnäkemyksissäni on paljon samaa kuin lestadiolaisuudessa. Esim. tuosta seurustelusta ja avioliitosta: ajattelen että seksi kuuluu avioliittoon ja seurusteluaikana en haluaisi muuttaa miehen kanssa yhteen ennen kuin korkeintaan sitten kun olemme kihloissa. Seurustelusta olen kyllä sitä mieltä että ajalla ei niin väliä, pitäähän sitä
tutustua toiseen ihmiseen kunnolla kun aikoo loppuelämän hänen kanssaan viettää. :) Mutta en kuitenkaan paria kolmea vuotta pidempään haluaisi seurustella, siinä vaiheessa sitä jo uskaltaa ottaa hypyn avioliittoonkin, enkä ole mikään niin nuorikaan enää, lähempänä 30v.
Eroamisesta olen sitä mieltä että jos se toinen pettää tai on väkivaltainen niin turha jäädä sellaista sietämään. Kyllä jokaisella on oikeus onneen ja uskon että jokaiselle ihmiselle löytyy sielunkumppani tästä maailmasta. :)
Haluaisin kysyä sinulta vielä eräästä asiasta mistä kirjoitit aiemmin, nimittäin anteeksiantamisesta/pyytämisestä. Miten koet sen, jos voisit tehdä siitä vaikka postauksen? Eikö se ole kuitenkin vähän kuin lestadiolaisuuden ydin. En itse ymmärrä sitä koska raamatusta en ole löytänyt kohtaa jossa pitäisi uskoa synnit anteeksi. Olen kuunnellut seuroja netistä monesti ja en vaan saa langan päästä kiinni sitä ajatusta. Kun kirjoitit että kaikki "väärät" ajatukset pitää pyytää anteeksi, entä jos ei koe niitä vääriksi, eihän silloin voi sydämestään pyytää anteeksi. Koetko että tuota tapaa käytetään myös väärin?
Jeesus kehottaa antamaan anteeksi 7x77 kertaa vai miten se olikaan, kun joku on tehnyt sinua kohtaan väärin. Minusta tuolla ei ole mitään tekemistä syntien anteeksi uskomisen kanssa? Voisitko selittää miten itse koit tämän kun minun on niin vaikea ymmärtää miksi nuo sekoitetaan keskenään. Ja anteeksi kun tuli näin sekava teksti, toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitin. :D
Siunausta sinulle ja kiitos vielä tästä blogista, jatkan ehdottomasti lukemista! :)
-Mia-