sunnuntai 14. toukokuuta 2017

14'5'2017

~Kiitos, äitini suuresta lahjastasi;
kerran syntyä sain maailmaan.
Sinun kanssasi koin päivän esimmäisen,
opin ihmeitä katselemaan.
Hetket onnelliset
ja myös pettymykset
sinun kanssasi kohdata saan.
Vaikka virheitä teen,
luottaa voin uudelleen
äidin rakkauteen pohjattomaan.~

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille!
Olette korvaamattomia!

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Jeesuksen nimessä ja veressä

Sain pyynnön tehdä postaus, joka käsittelee 
anteeksipyytämistä ja -antamista. Samantapaisen 
postauksen tekeminen on pyörinyt mielessäni jo 
pitemmän aikaa, joten päätin nyt sitten raapustella 
sen.
Lähdetään liikkeelle siitä, mitä anteeksipyytäminen ja -antaminen merkitsee vanhoillislestadiolaisuudessa.

"Synti tarttuu ja tekee matkan hitaaksi."
Synti tekee matkan hitaaksi, eli uskomisen vaikeaksi.
Vanhoillislestadiolaisuudessa ajatellaan, että ihmiset joutuvat päivittäin syntiin tahtomattaan, eikä kukaan ole synnitön. Ihminen siis tekee joka päivä syntiä ajatuksin, sanoin ja teoin. Sen vuoksi on tärkeää kuulla evankeliumia (=syntien julistamista anteeksi) joka päivä.

Kuka voi antaa synnit anteeksi?
Synnit voi saada anteeksi ainoastaan toisen uskovaisen ihmisen saarnaamana. Syntejä ei siis voi saada anteeksi rukoilemalla, eikä niitä voi hyvittää esim. Hyvillä teoilla.

Onko olemassa syntiä, jota ei voi saada anteeksi?
Ei ole. Kun synnit saarnataan anteeksi, koskee anteeksianto kaikkia tehtyjä syntejä. Ei ole olemassa niin “suurta tai pientä” syntiä, etteikö sitä voisi pyytää/saada anteeksi.

Ovatko kaiki synnit yhtä pahoja, vai onko jokin synti suurempi kuin toinen?
Syntejä ei vertailla toisiinsa. Kaikki synnit ovat siis lähtökohtaisesti samalla viivalla pahuuden tai suuruuden kanssa.
Joskus olen kuitenkin kuullut sanottavan, että epäusko on synneistä suurin.

Kuinka monta kertaa saa pyytää anteeksi?”Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?” Jeesus vastasi: ”Ei seitsemän vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.”
Tämä (Matt. 18: 21) raamatunkohta tarkoittaa sitä, että katuvalle tulee antaa anteeksi aina, kun hän pyytää syntejään anteeksi.
Kaikista synneista saa siis tehdä parannusta rajattomasti.

Entä, jos ei halua antaa anteeksi?
Vastaan tähänkin kysymykseen raamatunkohdalla, joka kertoo, mitä tapahtuu jos ei halua antaa katuvalle anteeksi:
(Matt. 6:14-15) 14. "Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi."
15. "Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isäkään anna anteeksi teidän rikkomuksianne."

Onko anteeksi antaminen unohtamista?
Vanhoillislestadiolaisuudessa ajatellaan, että anteeksiantaminen ja unohtaminen kulkevat käsi kädessä. Sovittuja asioita ei ole lupa muistella jälkeen päin.

Mitä, jos ei tunne tehneensä syntiä?
Jos synnin tekeminen ei tunnu väärältä, ollaan luisulla pohjalla. Se kertoo omantunnon (=synnintunnon) paatumisesta.
Tässä tilanteessa voi esim. rukoilla jumalaa herättämään tunnon.

Tällaista tällä kertaa! Palaillaan taas pian :)



sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Seurustelu ja avioliitto

Tänään puhutaan hieman seurustelusta ja avioliitosta.
Itsellänihän ei tietysti ole kokemusta jälkimmäiseksi mainitusta, mutta syy siihen, miksi käsittelen niitä yhdessä, on yksinkertainen.
Uskovaisten keskuudessa seurustelu ja avioliitto ovat tiivis paketti ja liittyvät niin olennaisesti toisiinsa, että niitä olisi lähes mahdoton käsitellä erikseen.
Uskovaisen näkökulmasta katsottuna seurustelun tulee aina olla vakavaaa ja tähdätä avioliittoon. Uskovaiset eivät siis seurustele näyttämisen vuoksi, tai “kunhan nyt vaan on joku”-ajatuksella.
Seurustelu halutaan pitää "puhtaana" mikä tarkoittaa mm. seksuaalisesta kanssakäymisestä pidättäytymistä. Halailu, silittely ym. fyysiset hellyydenosoitukset kumppania kohtaan liikkuvat vähän harmaalla alueella. Muualla niihin suhtautuminen voi olla väljempää, kuin toisaalla.

Seurusteluaikana pari tutustuu toisiinsa ja viettää aikaa yhdessä. Ajanvieton tulisi kuitenkin tapahtua isommassa porukassa, koska kahdestaan ollessa vaarana on erilaisiin kiusauksiin ja synteihin joutuminen. 
Jos kuitenkin joutuu syntiin, on se mahdollista pyytää ja saada anteeksi evankeliumilla. Monet rukoilevat, että saisivat voimaa vastustaa seurusteluajan kiusauksia.

Uskovaiset haluavat etsiä kumppaninsa muiden uskovaisten joukosta. He luottavat siihen, että jumala antaa uskovasen aviopuolison, jos on antaakseen. Kaikille jumala ei siunaa aviopuolisoa.
Epäuskoisen kanssa seurustelevan usko kyseenalaistetaan. Sellainen seurustelu nähdään “hankittuna ristinä.” Yleensä tällainen parisuhde saa toisen osapuolen luopumaan uskostaan, tai joissakin tapauksissa toisen osapuolen “käsittämään parannuksen armon.” 
On toki sellaisiakin tapauksia, joissa toinen on säilyttänyt uskonsa toisen epäuskosta huolimatta.

Kun tunne sen oikean löytymisestä vahvistuu, kihloihin- ja naimisiinmenon kanssa ei yleensä aikailla. 
Vuosien seurustelua ei yleensä katsota hyvällä, koska pitkällä seurustelulla on omat vaaransa: mm. lihalliset himot ja halut.
Kihloissa olevalle parille pätee samat “säännöt” kuin seurusteluaikana: ei seksiä, suutelua, samassa huoneessa nukkumista, yhdessä asumista... Ajatellaan, että toinen on oma vasta papin aamenen jälkeen ja em. asiat kuuluvat vasta avioliittoon.
Kun hääkellot sitten vihdoin soivat ja pappi on antanut siunauksensa avioliitolle, on toinen vihdoin ikioma. 
Avioliitto nähdään jumalan asettamana liittona, joka on elämänmittainen. Se raukeaa ainoastaan silloin, kun toinen sen osapuolista menehtyy.
Eroaminen ei ole sallittua, olivatpa syyt minkälaisia tahansa. Tämä on mielestäni hyvin surullista, koska uskovaisissakin perheissä voi esiintyä esim. perheväkivaltaa.
Minulle on kerrottu, että joskus saattaa uskovaisillakin tulla sellaisia tilanteita ja ongelmia, että on pakko asua eri paikoissa tai nukkua eri huoneissa. Mutta avioero ei ole ratkaisu, eikä sallittua.

Näin esimerkkinä: avioliitossa oleva nainen hakee avioeroa, koska hänen miehensä on hyvin väkivaltainen häntä ja heidän yhteisiä lapsiaan kohtaan. Kun muut uskovaiset saavat kuulla asiasta, eroa hakenutta naista ei välttämättä pidetä enää uskovaisena. Ainakin hänen sydämentilaansa pohditaan ja usko kyseenalaistetaan.

Oma ajatusmaailmani eroaa aika paljon uskovaisten ajatusmaailmasta tässäkin tapauksessa. Haluan kuitenkin korostaa sitä, etten millään lailla halveksu uskovaisten toimintatapoja ja näkemyksiä. Itse asiassa arvostan todella paljon niitä, jotka pystyvät elämään uskonsa mukaan näissäkin asioissa.

Itse henkilökohtaisesti ajattelen, että vuosien seurustelu ennen kihloihin ja naimisiin menoa on vain hyvä asia. Eihän sitä toista opi tuntemaan vuodessa tai parissakaan kunnolla?
Koska en näe esim. fyysisiä hellyydenosoituksia ja muita uskovaisten synniksi luokittelemia asioita syntinä missään elämäni vaiheessa, ei kihloihin meno tai aviolitto toki käytännössä tulisi muuttamaan juuri mitään.
Silti haluan mennä joskus naimisiin elämänkumppanini kanssa.

Pidän mös yhdessäasumista ennen kihloja tai naimisiin menoa järjevänä: toisen oppii tuntemaan pohjimmiltaan vasta, kun jakaa arjen asiat ja talouden pyörittämisen yhdessä. Sitä oppii tietämään, mihin toinen jättää likaiset sukkansa tai mistä kohti se sitä hammastahnatuubia puristaakaan.
Mahdollinen eroaminen on myös helpompaa tässä vaiheessa, jos yhteiselo ei ota sujuakseen.
Ajatus kihloihin tai naimisiin menosta ihmisen kanssa, joka ei ole asunut päivääkään saman katon alla kanssani, on minulle vieras.

Mitä ajatuksia postaus teissä lukijoissa herätti? 
Olisi mielenkiintoista kuulla muidenkin kertomuksia ja kokemuksia asiasta! :)

Lopuksi vielä erään laulun sanat, jotka sopivat mielestäni hyvin seurustelu uskovaisena-teemaan.

Me emme saa haluta toisiamme niin, että valehdellaan kotona koskaan rakkaillemme,
Tämä on sääntö ensimmäinen.
Emme saa sanoa toisillemme: "Mitäpä jos kaiken riisuisimme? Avaamme viimeisenkin portin"
Tämä on sääntö numero kaks.
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja rakastaa niiden rajoissa,
hiljentää risteyksiin ajoissa.
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja rakastaa niiden rajoissa,
kääntyä kotiin ajoissa.

Me emme saa katsoa toisiamme niin, että totuuden paljastamme.
Laskemme sisään ja iäksi viereen
Tämä sääntö kolmas jo on.
Emme saa tarvita toisiamme niin, että vajotaan.
Emmekä elää voi omillamme
Tämä on sääntö lohduttomin.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja rakastaa niiden rajoissa,
hiljentää risteyksiin ajoissa.
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja rakastaa niiden rajoissa,
kääntyä kotiin ajoissa.

Emme saa hylätä toisiamme
Entä jos sittenkin rakastumme?
Jos alussa yhdeksi meidät luotiin
Tämä on sääntö viimeinen

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja rakastaa niiden rajoissa
hiljentää risteyksiin ajoissa
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja rakastaa niiden rajoissa
kääntyä kotiin ajoissa.
(Anna Puu- Säännöt rakkaudelle)


maanantai 26. joulukuuta 2016

Ettet vaan menisi liian kauas


Menisit opiskelupaikkakunnallasi rauhanyhdistyksen järjestämiin nuorteniltoihin. Saisit lisää (uskovaisia) kavereita ja sisältöä elämään, etkä vaan joutuisi liian kauas jumalan valtakunnasta."

"Ala kuuntelemaan netistä siionin lauluja. Tai vaikka pookista seuroja. Valitse vaikkapa sinua eniten kiinnostava aihe, esim. seurustelu uskovaisena. Kuuntele oikein ajatuksella, niin ehkäpä sielä joku "leivänmurunen" tarttuisi mukaan ja estäisi sinua menemästä liian kauas."
"Näytät paljon nätimmältä ilman meikkiä! Me kaikki olemme jumalan luomia ja raamatussa sanotaan, ettei ihminen saa mennä jumalan luomistöitä parantelemaan. Älä enää jatka itsesi ehostamista, opettele uusia ehostustyylejä tai osta lisää ehostusvälineitä, ettet vaan menisi liian kauas."

"Voi, taasko sinä olet värjännyt hiukset! Ja vielä noin mustaksi.. älä enää värjää hiuksia, ettet vaan joudu vielä kauemmas."

"Kerran elämä päättyy meillä kaikilla. Tiedät, että lopusssa on vain kaksi joukkoa. Tiedät, kumpaan joukkoon kuulut, jos valitset tuon tien.
Tiedäthän sinä, mikä olisi jumalan tahto sinua kohtaan? Mieti tarkkaan näitä perimmäisiäkin asioita, ettet vaan menisi liian kauas."

"Ettet menisi liian kauas, niin pidä yhteyttä uskovaisiin."
"Älä enää kuuntele maailmallista musiikkia. Jos sille antaa pikkusormen, se usein vie koko käden.
Kuuntele sen sijaan vaikka klassista musiikkia ja srk:n julkaisemaa musiikia, ettet vaan menisi liian kauas."
"Sillä jos sinä joudut liian kauas jumalan valtakunnasta, niin sieltä ei niin vain palatakaan takaisin.
Se ei ole enää ihmisen käsissä, vaan yksin jumala voi herättää tunnon ja antaa palaamisen armon.”

Määrittääkö "syntieni" lukumäärä sen, kuinka lähellä tai kaukana olen jumalan valtakunnasta? 
Vai määrittääkö sen syntieni pahuus? Voiko syntien pahuutta edes mitata ja vertailla?
Määrittääkö sen omatuntoni/synnintuntoni paatuminen?
Kyllä, olen matkalla kauemmas. Kauemmas vanhoillislestadiolaisuudesta, mutta en koe olevani yhtään lähempänä tai kauempana jumalasta nyt, kuin ennenkään. En edes tiedä, uskonko jumalaan.
Aika näyttää.



perjantai 23. joulukuuta 2016

Joulumietteitä






~Himmenee aattoilta
tähtien hopeasilta
kimaltaa yllä maan.
Hiljenee ihmistalot
lämpöiset jouluvalot
syttyvät ikkunaan.
Kaikuvat kirkkojen kellot
lumiset tiet ja pellot
ääneti odottaa.
Jälleen ihminen siellä
lapsuuden juhlamiellä
jouluhun vaeltaa.~


Joulu on täällä aivan kohta.
Joulu on ollut minulle aivan pienestä asti yksi vuoden kohokohdista. Vaikka joulun merkitys itselleni on iän karttuessa muuttunut jonkin verran, on se edelleen yksi vuoden odotetuimmista juhlista.
Se katkaisee mukavasti talven pimeyttä ja synkkyyttä. Joulu on ilon ja rauhan aikaa!

Nuorempana joulun vimmattu odottaminen alkoi viimeistään joulukuun 1. päivänä, kun joulukalenterin ensimmäisen luukun sai avata.
Aluksi jouluun laskettiin viikkoja. Viikkojen muuttuessa päiviksi ja päivien tunneiksi, alkoi vatsanpohjassa kipristelemään ja lepattelemaan perhosia.
Joulun lähestyessä äiti ja isä muuttuivat todella salamyhkäisiksi ja sulkeutuivat usein pitkäksikin aikaa kodinhoitohuoneeseen tai varastoon “hoitamaan joulupukin asioita.”
Voi sitä jännitystä, mikä valtasi mielen joulunalusviikolla! Yhtäkkiä sitä muisti kaikki vuoden aikana tapahtuneet kiukuttelut ja riitatilanteet. Mitä, jos joulupukki tuokin pelkkiä risuja?
Voi, kun sitä pääsisi siihen samaan joulufiilikseen, mikä oli silloin pienenä!

Mitä joulu merkitsee minulle nykyään?
Harvinaista koko perheen yhdessäoloa. Hyvää ruokaa (erityisesti kinkkua), erilaisia leivonnaisia ja herkkuja. Joululahjojen antamisen ja saamisen iloa. Joululauluja, lautapelejä, naurua.
Rauhoittumista ja rentoutumista.
Jouluuni ovat aina liittyneet tiiviisti erilaiset, perinteikkäät toimitamallit ja kaavat. Vuosi vuodelta jouluperinteet ovat käyneet yhä tärkeimmiksi, eikä joulu ilman niitä tuntuisi joululta.

Joulusauna.
Onko olemassa ihanampaa tapaa aloittaa aattopäivä! Jouluaamun sauna puhdistaa ja virkistää mieltä ja kehoa.
Tarkenisikohan sitä tänä vuonna juosta suoraan saunasta hankeen tekemään lumienkeleitä?

Haudoilla käynti.
Kynttilän vieminen, haikeus ja lämpimät ajatukset.
Mielessä yhteiset muistot menneistä jouluista. Hyvän joulun toivottaminen sinne jonnekin, parempaan paikkaan.

Joulurauhan julistus.
Joko radiosta kuunneltuna tai tietokoneelta/tabletilta katsottuna. Joulurauhan julistus on sellainen juttu, joka viimeistään virittelee mielen joulutaajuudelle.

Jouluevankeliumi ja enkeli taivaan ensimmäinen ja viimeinen säkeistö. Pieni juhlallinen hetki, joka muistuttaa joulun perimmäisestä tarkoituksesta.

Jouluruoka. Laatikoita on maistettava aina vähän, vaikka ne maistuvat joka kerta yhtä pahalta :D The joulukinkku, joka on joka vuosi "paras tähän mennessä!" Parhaimmillaan hieman jäähtyneenä ja sinappikuorrutteella.

..Sekä tietysti itse joulupukki!  Pukki kuuluu tiiviisti pakettiin, vaikka siihen ei enää uskoisikaan. Perhoset lepattelevat edelleen vatsassa, kun ulko-ovelta alkaa kuulua kolinaa ja pukki saapuu tupaan laulun säestämänä. Pukin polvella käydään istumassa ikään katsomatta.

Näihin tunnelmiin on hyvä päättää höpöttely tältä erää. 
Oikein ihanaa ja tunnelmallista joulua teille kaikille! <3













lauantai 26. marraskuuta 2016

Usko, epäusko ja rippikoulu

Tunsin itseni hyvin isoksi, kun tervetuloa rippikouluun-esite eräänä päivänä pilkisti muun postin seasta.
Olin ilmoittautunut yhdelle Suomen kristillisten kansanopistojen järjestämistä rippileireistä.

Päivät kuluivat eteen päin ja viimeisenä koti-iltana alkoi vimmattu pakkaaminen: Mitä tulen tarvimaan viikon aikana, minkä voi jättää kotiin?
Mihin laukkuun pakkaan tavarani? Missä on raamattu ja muistiinpanovälineet? Onhan konfirmaatiovaatteet silitetty?

Olin kieltänyt uskoni jo hyvissä ajoin ennen rippikoulua ja "epäuskoisena" meno leirille jännitti kovin. Leiriporukassa (leiriläiset,isoset, isännät..) oli lisäkseni vain yksi toinen uskonsa kieltänyt. Tunsin siis oloni alusta lähtien melko ulkopuoliseksi.
Uskovaista esittämällä olisi varmasti ollut helpompaa päästä porukoihin mukaan, mutta se ei tullut kysymykseenkään. Leirillä oli minulle yksi ennestään tuttu henkilö, joka tiesi uskon kieltämisestäni.
En siis vetänyt uskovaisuusviittaa ylleni ja jälkeen päin ajateltuna hyvä niin.

Kansanopistolla järjestettiin samaan aikaan myös toinenkin rippileiri, jonne yllättäen menivät ainoat kaverini kotipaikkakunnaltani. Yritin kuitenkin pysytellä positiivisella fiiliksellä ja ajatella, että saisin leiriltä uusia kavereita.
Saavuin opistolle vanhempieni kyydissä. Olimme keskutelleet osan matkasta siitä, miten he toivovat sydämistään, että palaisin kotiin taas uskovaisena. Vaikka sisimässäni tiesin, ettei niin varmastikaan tulisi tapahtumaan, päätin kuitenkin pitää mieleni avoimena sillekin vaihtoehdolle.

Rippileirin ensimmäisenä iltana opistolla 
järjestettiin seurat, joihin myös leiriläisten vanhemmat oli kutsuttu.
Istuin vanhempieni vieressä ja toivoin seurojen alusta lähtien, että tilaisuus ja koko leiri olisi jo ohi.
Kun seurat olivat ohi ja lähtökahvit juotu, vanhemmat lähtivät kotimatkalle.
Tunsin itseni valtavan hylätyksi. Halusin soittaa heidän peräänsä ja pyytää, etteivät he jättäisi minua yksin.

Jaon huoneen kahden aivan oudon tytön kanssa. Järjestely meni valitettavasti alusta lähtien vähän penkin alle.
Kävi ilmi, että tytöt ovat olleet parhaita kavereita keskenään jo päiväkodista asti. Heillä oli omat juttunsa ja puheenaiheensa, joista minä en tiennyt mitään.
Sen lisäksi he olivat ujoja ja hiljaisia ja he pelkäsivät, että epäuskoni tarttuisi heihinkin.

Oppitunteja oli päivittäin 4-5. Osa tunneista oli ihan mielenkiintoisia, mutta suurimmalla osalla tunneista asiat menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Raapustelin muistiinpanovihkooni täyteen kukkasia ja epämääräisiä kiemuroita. Myös huoneen ikkunat ja kattolamput tuli laskettua ajan kuluksi monta kertaa. Muistan edelleen monen huoneen ikkuna- ja kattolamppulukumäärän ulkoa!

Kun tuli aika mennä isännän tentattavaksi ja kertoa 10 käskyä, uskontunnustus ja rakkauden kaksoiskäsky(?) ulkomuistista, muut leiriläiset panikoivat ja sanoivat, etteivät ole opetelleet niitä.
Nauroin sisäänpäin, minun ei niitä ole koskaan tarvinnut opetella, mutta muistan ne vaikka takaperin. Kyllä sieltä seurapenkistä näköjään jotain on tarttunut mukaan.
Leirin henkilökunta yritti parhaansa mukaan nostattaa yhteishenkeä leiriläisten välillä. Koko ajan kaikki huokailivatkin, että voi kun meillä on niin hyvä yhteishenki täällä. Juujuu, helppoahan se on sanoa, jos ei jää porukan ulkopuolelle!
"Se on elämän paras viikko, ota kaikki irti siitä!" monet rippikoulun käyneet olivat sanoneet minulle.
Ajattelin, että jos tämän pitäisi olla elämäni parasta aikaa, niin millaistahan se elämän kaikista huonoin aika sitten olisi.

Laskin joka päivä tunteja leirin loppumiseen. Halusin niin kovasti kotiin!
Kun kotoa soiteltiin ja laitettiin viestejä, annoin heidän ymmärtää, että leiri menee hyvin ja nautin olostani. En halunnut tuottaa pettymystä.
Aika mateli viikon puoliväliin, mutta loppuaika sujui yllättävänkin nopeasti.
Leirin kohokohtia olivat lentopalloturnaukset ja päiväreissu metsään. Silloin sai edes hetkellisesti tuntea kuuluvansa porukkaan.
Myös isosten järjestämä sketsi-ilta oli mahtava!
Kun konfirmaatiopäivä viimein koitti, olin todella onnellinen! Edellisenä iltana oli laulettu hyvästelylauluja ja halailtu paljon. Kaikki itkivät leirin päättymistä.
Itkin itsekin, mutta ilosta! Selvisin viikosta ja pääsisin tänään kotiin, näkisin oman perheeni ja päivän päätteeksi saisin nukahtaa omaan sänkyyni!
Istuimme muiden leiriläisten kanssa kirkon etupenkeissä, tytöt vasemmalla puolella ja pojat oikealla. Tunnelma oli juhlava ja joiltakin osin myös kovin haikea.
Jossain kohtaa meidät leiriläiset kutsuttiin kirkon eteen.
Lauloimme rippilaulun, joka on yksi uusista siioninlauluista. Etsin laulun aikana katseellani vanhempiani ja kun näin heidät, kaikki viikon aikana kertynyt paha olo ja ikävä tahtoi purkautua siinä paikassa. Sain kuitenkin pidettyä itseni kasassa, kiitos kirkkoon eksyneen pääskysen, joka lenteli ja rääkyi kirkossa toimituksen ajan ja sai hymyn monen huulille!

Äiti itki koko tilaisuuden ajan ja isäkin näytti hyvin vakavalta. Olin hieman hämmästynyt heidän tunnereaktioistaan, mutta ehkä se oli heille jotenkin liikuttava hetki.
Tai ehkä he ajattelivat, että olen susi lammasten joukossa?
Kun konfirmaatio oli ohi, marssimme parijonossa kirkon pihalle ja muodostimme hyvästelypiirin. Käteltiin, halattiin, toivoteltiin hyvää jatkoa ja annettiin lupauksia jälleennäkemisestä.
Siinä tilanteessa tuli kyllä tyhjennettyä kyynelkanavat kunnolla.
Kun toiset oli hyvästelty, etsin vanhempani ja rutistin heitä kunnolla pitkän viikon jälkeen.
Ei mennyt kauankaan, kun isä kysyi liikuttuneella äänellä, enkö tosiaan haluaisi uskoa. No, en halunnut.
Lähdimme ajelemaan kohti kotia, jossa juhlavalmistelut olivat jo täydessä vauhdissa. Olin onnellinen siitä, että myös minun ripille pääsyni nähtiin juhlimisen arvoisena asiana, vaikken uskovainen ollutkaan.
Melkein kaikki kummit saapuivat onnittelemaan. Ilta sujui rattoisasti rupattelun ja kahvittelun lomassa. Juhlat olivat mielestäni onnistuneet.
Jälkeen päin ajateltuna rippikoulu oli kuitenkin positiivinen kokemus kaiken kaikkiaan.
Siellä sain lisää tuulta purjeisiini ja entistä varmemman olon siitä, että tein oikean ratkaisun jättäessäni uskon. Ja että elämä kantaa.
Ymmärsin myös, että uskoa voi myös ilman erilliseen uskonlahkoon kuulumista ja että uskoa ei mitata teoissa.
Ajattelen, että usko ei ole riippuvainen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Kielletty tunne

Heipä hei, pitkästä aikaa!
Blogi on ollut hetken hiljaisuudessa koulukiireiden vuoksi, mutta nyt tulin rikkomaan hiljaisuuden!
On mukavaa jatkaa taas ihan uudella energialla tänne kirjoittelua :)

Tänään ajattelin puhua kielletystä tunteesta, vihasta.

Kuten olen varmasti jo ainakin sivulauseessa maininnut, viha on ollut lapsuudessani tunne, jota ei ole saanut kunnolla näyttää.
Se on täytynyt piilottaa ja sitä on hyssytelty mielestäni liiallisuuksiin asti.

Varmasti yksi iso syy siihen on se, että on haluttu välttää tarkoittamattomia tekoja ja sanoja, jotka tapahtuvat helpommin vihaisena.
On myös vedottu siihen, että huutaminen rikkoo aina jotain ihmisten väliltä.
Perimmäinen syy siihen kuitenkin on se, että huutamisen katsottiin olevan syntiä.

Koen, etten ole saanut lapsuudessani mallia siitä, miten vihaisena tulee käyttäytyä. Omat vanhempani ovat olleet suttuessaan lähes aina tyynen rauhallisia, eivätkä he ole huutaneet juuri koskaan.
Olen kokenut sen jopa pelottavaksi asiaksi, koska rauhallisen katseen takaa ei voinut lukea tai ennakoida yhtään mitään, mutta samalla tiesi kuitenkin toisen olevan vihainen.
Toivoin monesti, että vanhemmat olisivat mieluummin vaikka huutaneet kunnolla, kuin olleet rauhallisia!

Vihan kätkemisen seurauksena minun on edelleen vaikeaa käsitellä vihan tunteita. On vaikeaa muun muassa erotella, mistä viha pohjimmiltaan kumpuaa missäkin tilanteessa.
Koen hyvin usein myös syyllisyyttä vihan tuntemisesta ja se saa minut välttelemään suuttumista viimeiseen asti. Tämä vuoksi olen esimerkiksi riitatilanteissa yleensä se ensimmäisenä anteeksipyytävä osapuoli.
Vihan välttelyllä annan myös valitettavasti muille ikään kuin luvan kohdella minua huonosti.
Vihan piilottelulla on ollut toki myös joitain hyviä puolia: koen omaavani suhteellisen rautaiset hermot ja pitkän pinnan.
Olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, myös ne negatiiviset tunteet, kuten viha, on saatava näyttää. Niiden kätkeminen tekee pidemmän päälle vain hallaa.

Jossain kohtaa patoutunutta vihaa on niin paljon, että sen täytyy päästä purkautumaan jollain tapaa.
Kun se viha sitten purkautuu ja päässä niin sanotusti naksahtaa kunnolla, en kykene enää hallitsemaan omaa käytöstäni. En useinkaan osaa kanavoida purkautuvaa vihaa oikeaan osoitteeseen, vaan puran sen lähimpänä oleviin asioihin ja ihmisiin.
Huudan, raivoan ja saatan paiskoa tavaroita. Jos tilanteessa on minun lisäkseni joku toinenkin henkilö, saa hän varmasti osansa vihastani tulemalla haukutuksi tai oikein ääritilanteessa jopa tavaroilla paiskotuksi.
Ja siitä se noidankehä taas pyörähtää käyntiin: räjähdän, tunnen vihasta huonoa omatuntoa, vältän vihan tunnetta, viha patoutuu, räjähdän..
Onneksi olen saanut terapiassa hyviä valmiuksia ja keinoja vihan tunteiden käsittelyyn.
Olen ymmärtänyt, että patoutunut viha purkautuu usein itse sitä tiedostamatta, eikä se läheskään aina ilmene vihaisuutena.
Toisten vahingoittamiseen liittyvillä “pakkoajatuksilla” ja ääniharhoilla, joista aiemmin jo kerroin, on psykologini mukaan yhteys patoutuneen vihan purkautumiseen.
Pienin askelin mennään kohti parempaa; enää en tunne vihasta syyllisyyttä ihan niin usein, kuin aiemmin.
Olen myös huomannut, että huutaminen vapauttaa ja puhdistaa ilmaa, kunhan se tapahtuu aiheesta eikä ole jatkuvaa.
Koko ajan sitä oppii itsestään enemmän :)

Ihanaa viikonloppua teille!