sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Seurustelu ja avioliitto

Tänään puhutaan hieman seurustelusta ja avioliitosta.
Itsellänihän ei tietysti ole kokemusta jälkimmäiseksi mainitusta, mutta syy siihen, miksi käsittelen niitä yhdessä, on yksinkertainen.
Uskovaisten keskuudessa seurustelu ja avioliitto ovat tiivis paketti ja liittyvät niin olennaisesti toisiinsa, että niitä olisi lähes mahdoton käsitellä erikseen.
Uskovaisen näkökulmasta katsottuna seurustelun tulee aina olla vakavaaa ja tähdätä avioliittoon. Uskovaiset eivät siis seurustele näyttämisen vuoksi, tai “kunhan nyt vaan on joku”-ajatuksella.
Seurustelu halutaan pitää "puhtaana" mikä tarkoittaa mm. seksuaalisesta kanssakäymisestä pidättäytymistä. Halailu, silittely ym. fyysiset hellyydenosoitukset kumppania kohtaan liikkuvat vähän harmaalla alueella. Muualla niihin suhtautuminen voi olla väljempää, kuin toisaalla.

Seurusteluaikana pari tutustuu toisiinsa ja viettää aikaa yhdessä. Ajanvieton tulisi kuitenkin tapahtua isommassa porukassa, koska kahdestaan ollessa vaarana on erilaisiin kiusauksiin ja synteihin joutuminen.
Jos kuitenkin joutuu syntiin, on se mahdollista pyytää ja saada anteeksi evankeliumilla. Monet rukoilevat, että saisivat voimaa vastustaa seurusteluajan kiusauksia.

Uskovaiset haluavat etsiä kumppaninsa muiden uskovaisten joukosta. He luottavat siihen, että jumala antaa uskovasen aviopuolison, jos on antaakseen. Kaikille jumala ei siunaa aviopuolisoa.
Epäuskoisen kanssa seurustelevan usko kyseenalaistetaan. Sellainen seurustelu nähdään “hankittuna ristinä.” Yleensä tällainen parisuhde saa toisen osapuolen luopumaan uskostaan, tai joissakin tapauksissa toisen osapuolen “käsittämään parannuksen armon.”
On toki sellaisiakin tapauksia, joissa toinen on säilyttänyt uskonsa toisen epäuskosta huolimatta.

Kun tunne sen oikean löytymisestä vahvistuu, kihloihin- ja naimisiinmenon kanssa ei yleensä aikailla.
Vuosien seurustelua ei yleensä katsota hyvällä, koska pitkällä seurustelulla on omat vaaransa: mm. lihalliset himot ja halut.
Kihloissa olevalle parille pätee samat “säännöt” kuin seurusteluaikana: ei seksiä, suutelua, samassa huoneessa nukkumista, yhdessä asumista... Ajatellaan, että toinen on oma vasta papin aamenen jälkeen ja em. asiat kuuluvat vasta avioliittoon.
Kun hääkellot sitten vihdoin soivat ja pappi on antanut siunauksensa avioliitolle, on toinen vihdoin ikioma.
Avioliitto nähdään jumalan asettamana liittona, joka on elämänmittainen. Se raukeaa ainoastaan silloin, kun toinen sen osapuolista menehtyy.
Eroaminen ei ole sallittua, olivatpa syyt minkälaisia tahansa. Tämä on mielestäni hyvin surullista, koska uskovaisissakin perheissä voi esiintyä esim. perheväkivaltaa.
Minulle on kerrottu, että joskus saattaa uskovaisillakin tulla sellaisia tilanteita ja ongelmia, että on pakko asua eri paikoissa tai nukkua eri huoneissa. Mutta avioero ei ole ratkaisu, eikä sallittua.

Näin esimerkkinä: avioliitossa oleva nainen hakee avioeroa, koska hänen miehensä on hyvin väkivaltainen häntä ja heidän yhteisiä lapsiaan kohtaan. Kun muut uskovaiset saavat kuulla asiasta, eroa hakenutta naista ei välttämättä pidetä enää uskovaisena. Ainakin hänen sydämentilaansa pohditaan ja usko kyseenalaistetaan.

Oma ajatusmaailmani eroaa aika paljon uskovaisten ajatusmaailmasta tässäkin tapauksessa. Haluan kuitenkin korostaa sitä, etten millään lailla halveksu uskovaisten toimintatapoja ja näkemyksiä. Itse asiassa arvostan todella paljon niitä, jotka pystyvät elämään uskonsa mukaan näissäkin asioissa.

Itse henkilökohtaisesti ajattelen, että vuosien seurustelu ennen kihloihin ja naimisiin menoa on vain hyvä asia. Eihän sitä toista opi tuntemaan vuodessa tai parissakaan kunnolla?
Koska en näe esim. fyysisiä hellyydenosoituksia ja muita uskovaisten synniksi luokittelemia asioita syntinä missään elämäni vaiheessa, ei kihloihin meno tai aviolitto toki käytännössä tulisi muuttamaan juuri mitään.
Silti haluan mennä joskus naimisiin elämänkumppanini kanssa.

Pidän mös yhdessäasumista ennen kihloja tai naimisiin menoa järjevänä: toisen oppii tuntemaan pohjimmiltaan vasta, kun jakaa arjen asiat ja talouden pyörittämisen yhdessä. Sitä oppii tietämään, mihin toinen jättää likaiset sukkansa tai mistä kohti se sitä hammastahnatuubia puristaakaan.
Mahdollinen eroaminen on myös helpompaa tässä vaiheessa, jos yhteiselo ei ota sujuakseen.
Ajatus kihloihin tai naimisiin menosta ihmisen kanssa, joka ei ole asunut päivääkään saman katon alla kanssani, on minulle vieras.

Mitä ajatuksia postaus teissä lukijoissa herätti?
Olisi mielenkiintoista kuulla muidenkin kertomuksia ja kokemuksia asiasta! :)

Lopuksi vielä erään laulun sanat, jotka sopivat mielestäni hyvin seurustelu uskovaisena-teemaan.


Me emme saa haluta toisiamme niin, että valehdellaan kotona koskaan rakkaillemme,
Tämä on sääntö ensimmäinen.
Emme saa sanoa toisillemme: "Mitäpä jos kaiken riisuisimme? Avaamme viimeisenkin portin"
Tämä on sääntö numero kaks.
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja rakastaa niiden rajoissa,
hiljentää risteyksiin ajoissa.
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja rakastaa niiden rajoissa,
kääntyä kotiin ajoissa.

Me emme saa katsoa toisiamme niin, että totuuden paljastamme.
Laskemme sisään ja iäksi viereen
Tämä sääntö kolmas jo on.
Emme saa tarvita toisiamme niin, että vajotaan.
Emmekä elää voi omillamme
Tämä on sääntö lohduttomin.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja rakastaa niiden rajoissa,
hiljentää risteyksiin ajoissa.
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja rakastaa niiden rajoissa,
kääntyä kotiin ajoissa.

Emme saa hylätä toisiamme
Entä jos sittenkin rakastumme?
Jos alussa yhdeksi meidät luotiin
Tämä on sääntö viimeinen

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja rakastaa niiden rajoissa
hiljentää risteyksiin ajoissa
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle
ja rakastaa niiden rajoissa
kääntyä kotiin ajoissa.

(Anna Puu-Säännöt rakkaudelle)

maanantai 26. joulukuuta 2016

Ettet vaan menisi liian kauas



“Menisit opiskelupaikkakunnallasi rauhanyhdistyksen järjestämiin nuorteniltoihin. Saisit lisää (uskovaisia) kavereita ja sisältöä elämään, etkä vaan joutuisi liian kauas jumalan valtakunnasta."

"Ala kuuntelemaan netistä siionin lauluja. Tai vaikka pookista seuroja. Valitse vaikkapa sinua eniten kiinnostava aihe, esim. seurustelu uskovaisena. Kuuntele oikein ajatuksella, niin ehkäpä sielä joku "leivänmurunen" tarttuisi mukaan ja estäisi sinua menemästä liian kauas."
"Näytät paljon nätimmältä ilman meikkiä! Me kaikki olemme jumalan luomia ja raamatussa sanotaan, ettei ihminen saa mennä jumalan luomistöitä parantelemaan. Älä enää jatka itsesi ehostamista, opettele uusia ehostustyylejä tai osta lisää ehostusvälineitä, ettet vaan menisi liian kauas."

"Voi, taasko sinä olet värjännyt hiukset! Ja vielä noin mustaksi.. älä enää värjää hiuksia, ettet vaan joudu vielä kauemmas."

"Kerran elämä päättyy meillä kaikilla. Tiedät, että lopusssa on vain kaksi joukkoa. Tiedät, kumpaan joukkoon kuulut, jos valitset tuon tien.
Tiedäthän sinä, mikä olisi jumalan tahto sinua kohtaan? Mieti tarkkaan näitä perimmäisiäkin asioita, ettet vaan menisi liian kauas."

"Ettet menisi liian kauas, niin pidä yhteyttä uskovaisiin."

"Älä enää kuuntele maailmallista musiikkia. Jos sille antaa pikkusormen, se usein vie koko käden.
Kuuntele sen sijaan vaikka klassista musiikkia ja srk:n julkaisemaa musiikia, ettet vaan menisi liian kauas."
"Sillä jos sinä joudut liian kauas jumalan valtakunnasta, niin sieltä ei niin vain palatakaan takaisin.
Se ei ole enää ihmisen käsissä, vaan yksin jumala voi herättää tunnon ja antaa palaamisen armon.”


Määrittääkö "syntieni" lukumäärä sen, kuinka lähellä tai kaukana olen jumalan valtakunnasta? 
Vai määrittääkö sen syntieni pahuus? Voiko syntien pahuutta edes mitata ja vertailla?
Määrittääkö sen omatuntoni/synnintuntoni paatuminen?

Kyllä, olen matkalla kauemmas. Kauemmas vanhoillislestadiolaisuudesta, mutta en koe olevani yhtään lähempänä tai kauempana jumalasta nyt, kuin ennenkään. En edes tiedä, uskonko jumalaan.
Aika näyttää.


perjantai 23. joulukuuta 2016

Joulumietteitä


~Himmenee aattoilta
tähtien hopeasilta
kimaltaa yllä maan.
Hiljenee ihmistalot
lämpöiset jouluvalot
syttyvät ikkunaan.
Kaikuvat kirkkojen kellot
lumiset tiet ja pellot
ääneti odottaa.
Jälleen ihminen siellä
lapsuuden juhlamiellä
jouluhun vaeltaa.~


Joulu on täällä aivan kohta.
Joulu on ollut minulle aivan pienestä asti yksi vuoden kohokohdista. Vaikka joulun merkitys itselleni on iän karttuessa muuttunut jonkin verran, on se edelleen yksi vuoden odotetuimmista juhlista.
Se katkaisee mukavasti talven pimeyttä ja synkkyyttä. Joulu on ilon ja rauhan aikaa!

Nuorempana joulun vimmattu odottaminen alkoi viimeistään joulukuun 1. päivänä, kun joulukalenterin ensimmäisen luukun sai avata.
Aluksi jouluun laskettiin viikkoja. Viikkojen muuttuessa päiviksi ja päivien tunneiksi, alkoi vatsanpohjassa kipristelemään ja lepattelemaan perhosia.
Joulun lähestyessä äiti ja isä muuttuivat todella salamyhkäisiksi ja sulkeutuivat usein pitkäksikin aikaa kodinhoitohuoneeseen tai varastoon “hoitamaan joulupukin asioita.”
Voi sitä jännitystä, mikä valtasi mielen joulunalusviikolla! Yhtäkkiä sitä muisti kaikki vuoden aikana tapahtuneet kiukuttelut ja riitatilanteet. Mitä, jos joulupukki tuokin pelkkiä risuja?
Voi, kun sitä pääsisi siihen samaan joulufiilikseen, mikä oli silloin pienenä!

Mitä joulu merkitsee minulle nykyään?
Harvinaista koko perheen yhdessäoloa. Hyvää ruokaa (erityisesti kinkkua), erilaisia leivonnaisia ja herkkuja. Joululahjojen antamisen ja saamisen iloa. Joululauluja, lautapelejä, naurua.
Rauhoittumista ja rentoutumista.
Jouluuni ovat aina liittyneet tiiviisti erilaiset, perinteikkäät toimitamallit ja kaavat. Vuosi vuodelta jouluperinteet ovat käyneet yhä tärkeimmiksi, eikä joulu ilman niitä tuntuisi joululta.

Joulusauna.
Onko olemassa ihanampaa tapaa aloittaa aattopäivä! Jouluaamun sauna puhdistaa ja virkistää mieltä ja kehoa.
Tarkenisikohan sitä tänä vuonna juosta suoraan saunasta hankeen tekemään lumienkeleitä?

Haudoilla käynti.
Kynttilän vieminen, haikeus ja lämpimät ajatukset.
Mielessä yhteiset muistot menneistä jouluista. Hyvän joulun toivottaminen sinne jonnekin, parempaan paikkaan.

Joulurauhan julistus.
Joko radiosta kuunneltuna tai tietokoneelta/tabletilta katsottuna. Joulurauhan julistus on sellainen juttu, joka viimeistään virittelee mielen joulutaajuudelle.

Jouluevankeliumi ja enkeli taivaan ensimmäinen ja viimeinen säkeistö. 
Pieni juhlallinen hetki, joka muistuttaa joulun perimmäisestä tarkoituksesta.

Jouluruoka. 
Laatikoita on maistettava aina vähän, vaikka ne maistuvat joka kerta yhtä pahalta :D The joulukinkku, joka on joka vuosi "paras tähän mennessä!" Parhaimmillaan hieman jäähtyneenä ja sinappikuorrutteella.

..Sekä tietysti itse joulupukki!  
Pukki kuuluu tiiviisti pakettiin, vaikka siihen ei enää uskoisikaan. Perhoset lepattelevat edelleen vatsassa, kun ulko-ovelta alkaa kuulua kolinaa ja pukki saapuu tupaan laulun säestämänä. Pukin polvella käydään istumassa ikään katsomatta.

Näihin tunnelmiin on hyvä päättää höpöttely tältä erää. 
Oikein ihanaa ja tunnelmallista joulua teille kaikille! <3











lauantai 26. marraskuuta 2016

Usko, epäusko ja rippikoulu


Tunsin itseni hyvin isoksi, kun tervetuloa rippikouluun-esite eräänä päivänä pilkisti muun postin seasta.
Olin ilmoittautunut yhdelle Suomen kristillisten kansanopistojen järjestämistä rippileireistä.

Päivät kuluivat eteen päin ja viimeisenä koti-iltana alkoi vimmattu pakkaaminen: Mitä tulen tarvimaan viikon aikana, minkä voi jättää kotiin?
Mihin laukkuun pakkaan tavarani? Missä on raamattu ja muistiinpanovälineet? Onhan konfirmaatiovaatteet silitetty?

Olin kieltänyt uskoni jo hyvissä ajoin ennen rippikoulua ja "epäuskoisena" meno leirille jännitti kovin. Leiriporukassa (leiriläiset,isoset, isännät..) oli lisäkseni vain yksi toinen uskonsa kieltänyt. Tunsin siis oloni alusta lähtien melko ulkopuoliseksi.
Uskovaista esittämällä olisi varmasti ollut helpompaa päästä porukoihin mukaan, mutta se ei tullut kysymykseenkään. Leirillä oli minulle yksi ennestään tuttu henkilö, joka tiesi uskon kieltämisestäni.
En siis vetänyt uskovaisuusviittaa ylleni ja jälkeen päin ajateltuna hyvä niin.

Kansanopistolla järjestettiin samaan aikaan myös toinenkin rippileiri, jonne yllättäen menivät ainoat kaverini kotipaikkakunnaltani. Yritin kuitenkin pysytellä positiivisella fiiliksellä ja ajatella, että saisin leiriltä uusia kavereita.
Saavuin opistolle vanhempieni kyydissä. Olimme keskutelleet osan matkasta siitä, miten he toivovat sydämistään, että palaisin kotiin taas uskovaisena. Vaikka sisimässäni tiesin, ettei niin varmastikaan tulisi tapahtumaan, päätin kuitenkin pitää mieleni avoimena sillekin vaihtoehdolle.

Rippileirin ensimmäisenä iltana opistolla 

järjestettiin seurat, joihin myös leiriläisten vanhemmat oli kutsuttu.
Istuin vanhempieni vieressä ja toivoin seurojen alusta lähtien, että tilaisuus ja koko leiri olisi jo ohi.
Kun seurat olivat ohi ja lähtökahvit juotu, vanhemmat lähtivät kotimatkalle.
Tunsin itseni valtavan hylätyksi. Halusin soittaa heidän peräänsä ja pyytää, etteivät he jättäisi minua yksin.

Jaon huoneen kahden aivan oudon tytön kanssa. Järjestely meni valitettavasti alusta lähtien vähän penkin alle.
Kävi ilmi, että tytöt ovat olleet parhaita kavereita keskenään jo päiväkodista asti. Heillä oli omat juttunsa ja puheenaiheensa, joista minä en tiennyt mitään.
Sen lisäksi he olivat ujoja ja hiljaisia ja he pelkäsivät, että epäuskoni tarttuisi heihinkin.

Oppitunteja oli päivittäin 4-5. Osa tunneista oli ihan mielenkiintoisia, mutta suurimmalla osalla tunneista asiat menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Raapustelin muistiinpanovihkooni täyteen kukkasia ja epämääräisiä kiemuroita. Myös huoneen ikkunat ja kattolamput tuli laskettua ajan kuluksi monta kertaa. Muistan edelleen monen huoneen ikkuna- ja kattolamppulukumäärän ulkoa!

Kun tuli aika mennä isännän tentattavaksi ja kertoa 10 käskyä, uskontunnustus ja rakkauden kaksoiskäsky(?) ulkomuistista, muut leiriläiset panikoivat ja sanoivat, etteivät ole opetelleet niitä.
Nauroin sisäänpäin, minun ei niitä ole koskaan tarvinnut opetella, mutta muistan ne vaikka takaperin. Kyllä sieltä seurapenkistä näköjään jotain on tarttunut mukaan.
Leirin henkilökunta yritti parhaansa mukaan nostattaa yhteishenkeä leiriläisten välillä. Koko ajan kaikki huokailivatkin, että voi kun meillä on niin hyvä yhteishenki täällä. Juujuu, helppoahan se on sanoa, jos ei jää porukan ulkopuolelle!
"Se on elämän paras viikko, ota kaikki irti siitä!" monet rippikoulun käyneet olivat sanoneet minulle.
Ajattelin, että jos tämän pitäisi olla elämäni parasta aikaa, niin millaistahan se elämän kaikista huonoin aika sitten olisi.

Laskin joka päivä tunteja leirin loppumiseen. Halusin niin kovasti kotiin!
Kun kotoa soiteltiin ja laitettiin viestejä, annoin heidän ymmärtää, että leiri menee hyvin ja nautin olostani. En halunnut tuottaa pettymystä.
Aika mateli viikon puoliväliin, mutta loppuaika sujui yllättävänkin nopeasti.
Leirin kohokohtia olivat lentopalloturnaukset ja päiväreissu metsään. Silloin sai edes hetkellisesti tuntea kuuluvansa porukkaan.
Myös isosten järjestämä sketsi-ilta oli mahtava!
Kun konfirmaatiopäivä viimein koitti, olin todella onnellinen! Edellisenä iltana oli laulettu hyvästelylauluja ja halailtu paljon. Kaikki itkivät leirin päättymistä.
Itkin itsekin, mutta ilosta! Selvisin viikosta ja pääsisin tänään kotiin, näkisin oman perheeni ja päivän päätteeksi saisin nukahtaa omaan sänkyyni!
Istuimme muiden leiriläisten kanssa kirkon etupenkeissä, tytöt vasemmalla puolella ja pojat oikealla. Tunnelma oli juhlava ja joiltakin osin myös kovin haikea.
Jossain kohtaa meidät leiriläiset kutsuttiin kirkon eteen.
Lauloimme rippilaulun, joka on yksi uusista siioninlauluista. Etsin laulun aikana katseellani vanhempiani ja kun näin heidät, kaikki viikon aikana kertynyt paha olo ja ikävä tahtoi purkautua siinä paikassa. Sain kuitenkin pidettyä itseni kasassa, kiitos kirkkoon eksyneen pääskysen, joka lenteli ja rääkyi kirkossa toimituksen ajan ja sai hymyn monen huulille!

Äiti itki koko tilaisuuden ajan ja isäkin näytti hyvin vakavalta. Olin hieman hämmästynyt heidän tunnereaktioistaan, mutta ehkä se oli heille jotenkin liikuttava hetki.
Tai ehkä he ajattelivat, että olen susi lammasten joukossa?
Kun konfirmaatio oli ohi, marssimme parijonossa kirkon pihalle ja muodostimme hyvästelypiirin. Käteltiin, halattiin, toivoteltiin hyvää jatkoa ja annettiin lupauksia jälleennäkemisestä.
Siinä tilanteessa tuli kyllä tyhjennettyä kyynelkanavat kunnolla.
Kun toiset oli hyvästelty, etsin vanhempani ja rutistin heitä kunnolla pitkän viikon jälkeen.
Ei mennyt kauankaan, kun isä kysyi liikuttuneella äänellä, enkö tosiaan haluaisi uskoa. No, en halunnut.
Lähdimme ajelemaan kohti kotia, jossa juhlavalmistelut olivat jo täydessä vauhdissa. Olin onnellinen siitä, että myös minun ripille pääsyni nähtiin juhlimisen arvoisena asiana, vaikken uskovainen ollutkaan.
Melkein kaikki kummit saapuivat onnittelemaan. Ilta sujui rattoisasti rupattelun ja kahvittelun lomassa. Juhlat olivat mielestäni onnistuneet.
Jälkeen päin ajateltuna rippikoulu oli kuitenkin positiivinen kokemus kaiken kaikkiaan.
Siellä sain lisää tuulta purjeisiini ja entistä varmemman olon siitä, että tein oikean ratkaisun jättäessäni uskon. Ja että elämä kantaa.
Ymmärsin myös, että uskoa voi myös ilman erilliseen uskonlahkoon kuulumista ja että uskoa ei mitata teoissa.
Ajattelen, että usko ei ole riippuvainen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Kielletty tunne

Heipä hei, pitkästä aikaa!
Blogi on ollut hetken hiljaisuudessa koulukiireiden vuoksi, mutta nyt tulin rikkomaan hiljaisuuden!
On mukavaa jatkaa taas ihan uudella energialla tänne kirjoittelua :)

Tänään ajattelin puhua kielletystä tunteesta, vihasta.

Kuten olen varmasti jo ainakin sivulauseessa maininnut, viha on ollut lapsuudessani tunne, jota ei ole saanut kunnolla näyttää.
Se on täytynyt piilottaa ja sitä on hyssytelty mielestäni liiallisuuksiin asti.

Varmasti yksi iso syy siihen on se, että on haluttu välttää tarkoittamattomia tekoja ja sanoja, jotka tapahtuvat helpommin vihaisena.
On myös vedottu siihen, että huutaminen rikkoo aina jotain ihmisten väliltä.
Perimmäinen syy siihen kuitenkin on se, että huutamisen katsottiin olevan syntiä.

Koen, etten ole saanut lapsuudessani mallia siitä, miten vihaisena tulee käyttäytyä. Omat vanhempani ovat olleet suttuessaan lähes aina tyynen rauhallisia, eivätkä he ole huutaneet juuri koskaan.
Olen kokenut sen jopa pelottavaksi asiaksi, koska rauhallisen katseen takaa ei voinut lukea tai ennakoida yhtään mitään, mutta samalla tiesi kuitenkin toisen olevan vihainen.
Toivoin monesti, että vanhemmat olisivat mieluummin vaikka huutaneet kunnolla, kuin olleet rauhallisia!

Vihan kätkemisen seurauksena minun on edelleen vaikeaa käsitellä vihan tunteita. On vaikeaa muun muassa erotella, mistä viha pohjimmiltaan kumpuaa missäkin tilanteessa.
Koen hyvin usein myös syyllisyyttä vihan tuntemisesta ja se saa minut välttelemään suuttumista viimeiseen asti. Tämä vuoksi olen esimerkiksi riitatilanteissa yleensä se ensimmäisenä anteeksipyytävä osapuoli.
Vihan välttelyllä annan myös valitettavasti muille ikään kuin luvan kohdella minua huonosti.
Vihan piilottelulla on ollut toki myös joitain hyviä puolia: koen omaavani suhteellisen rautaiset hermot ja pitkän pinnan.
Olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, myös ne negatiiviset tunteet, kuten viha, on saatava näyttää. Niiden kätkeminen tekee pidemmän päälle vain hallaa.

Jossain kohtaa patoutunutta vihaa on niin paljon, että sen täytyy päästä purkautumaan jollain tapaa.
Kun se viha sitten purkautuu ja päässä niin sanotusti naksahtaa kunnolla, en kykene enää hallitsemaan omaa käytöstäni. En useinkaan osaa kanavoida purkautuvaa vihaa oikeaan osoitteeseen, vaan puran sen lähimpänä oleviin asioihin ja ihmisiin.
Huudan, raivoan ja saatan paiskoa tavaroita. Jos tilanteessa on minun lisäkseni joku toinenkin henkilö, saa hän varmasti osansa vihastani tulemalla haukutuksi tai oikein ääritilanteessa jopa tavaroilla paiskotuksi.
Ja siitä se noidankehä taas pyörähtää käyntiin: räjähdän, tunnen vihasta huonoa omatuntoa, vältän vihan tunnetta, viha patoutuu, räjähdän..
Onneksi olen saanut terapiassa hyviä valmiuksia ja keinoja vihan tunteiden käsittelyyn.
Olen ymmärtänyt, että patoutunut viha purkautuu usein itse sitä tiedostamatta, eikä se läheskään aina ilmene vihaisuutena.
Toisten vahingoittamiseen liittyvillä “pakkoajatuksilla” ja ääniharhoilla, joista aiemmin jo kerroin, on psykologini mukaan yhteys patoutuneen vihan purkautumiseen.
Pienin askelin mennään kohti parempaa; enää en tunne vihasta syyllisyyttä ihan niin usein, kuin aiemmin.
Olen myös huomannut, että huutaminen vapauttaa ja puhdistaa ilmaa, kunhan se tapahtuu aiheesta eikä ole jatkuvaa.
Koko ajan sitä oppii itsestään enemmän :)

Ihanaa viikonloppua teille!





keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Musiikki


Musiikki liittyy vanhoillislestadiolaiseen elämään mm. siionin laulujen, virsien ja muun hengellisen musiikin kautta. Hengellistä musiikkia kuulee lähestulkoon kaikissa uskovaisten järjestämissä tilaisuuksissa: seuroissa, pyhäkouluissa, raamattuluokissa..
Hengellinen musiikki on läsnä arjessa ja juhlassa, surussa ja ilossa. Häissä, hautajaisissa, ristiäisissä.
Usko kuitenkin asettaa musiikin kuuntelulle omat rajansa. “Maailmallinen” eli kaikki muu paitsi uskovaiselle sopiva musiikki ei ole sopivaa ja sitä pidetään syntinä. Maailmallisen musiikin ajatellaan herättävän kiusauksia ja epäilyksiä, tai jopa niin sanottuja lihallisia tunteita.
Musiikki/jonkin instrumentin soittaminen on tärkeä harrastus monelle uskovaiselle. Se ei kuitenkaan saa mennä uskon edelle, joten sitä harrastetaan usein vain omaksi iloksi.
Muista uskovaisista koostuvassa kuorossa laulaminen tai soittaminen on hyväksyttävää, mutta kuoro tuo kuitenkin mukanaan omat “vaaransa” : musikaalisesti lahjakkaalla nuorella voi olla mahdollisuus päästä esiintymään uskovaiselle sopimattomiin paikkoihin tai vaikka saada levytyssopimus. Siinä tullaan taas niiden asioiden äärelle, että musiikki ei saa mennä uskon edelle.
Omassa lapsuudessani hyvän ja huonon musiikin välinen raja vedettiin siihen, mistä alkaa liian rytmikäs musiikki, tai musiikki, jossa on mukana esim. rumpukomppi. Myös laulut, joissa esiintyi vaikkapa sanat tanssi, seksi tai alkoholi, eivät olleet sopivia. Jos niitä sitten kuitenkin lauloi, oli kielletty sana korvattava jollain toisella.
(Esim. Prinsessa ruusunen- lastenlaulun viimeinen säkeistö: "Nyt tanssikaamme leikkikäämme laulellen..)
Musiikki on aina ollut minulle tärkeä asia, hyvinä ja huonoina hetkinä.
Se on lohduttanut ja antanut heikkoina hetkinä voimaa jaksaa.
Se on toiminut vertaistukena ja kertonut, että joku muukin painii samojen ongelmien kanssa.
Se on saanut minut sanomallaan ymmärtämään asioita, joita en olisi ehkä muuten ymmärtänyt.
Se on kannustanut minua tavoittelemaan unelmiani ja uskomaan itseeni.
...myös silloin, kun kukaan muu ei ole tehnyt niin.
Siksi se on niin merkityksellistä.
Omalla kohdallani musiikin kuuntelu on liittynyt vahvasti tunnepurkauksiin ja merkityksellisiin hetkiin elämässäni.
Niihin hetkiin liittyviä lauluja kuunnellessani pääsen hetkeksi takaisin siihen tunteeseen, jonka olen silloin aikoinani kokenut. Musiikin kautta minulla on mahdollisuus elää jokin merkityksellinen tapahtuma mielessäni uudestaan.
Uskossa ollessani tunsin saavani enemmän voimaa ja jaksamista maailmallisesta musiikista, kuin uskovaisille sopivasta musiikista. Koulukiusaamisen ollessa pahimmillaan, sain eniten voimaa biiseistä, joissa laulettiin masentuneisuudesta ja pahasta olosta rehellisesti ja kiertelemättä. Koin ne tunteet enemmän omakseni, kuin esimerkiksi siionin lauluissa lauletuista taivasikävän ja painavan synnin tunteista.
Maailmallisessa musiikissa kaikki tunteet ovat hyväksyttyjä ja vaikeistakin asioista tehdään lauluja, onneksi!
Ei siioninlauluissa tai muussa uskovaisille sopivassa musiikissa lauleta itsetuhoisuudesta, masentuneisuudesta tai halusta kuolla.
Ne asiat ovat kuitenkin monelle uskovaiselle tuttuja ja luulen, että juuri tämä on yksi niistä syistä, miksi maailmallinen musiikki viehättää uskovaisia.


sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Tynnyrissä kasvaminen ja sen seuraukset

Monien muiden vanhoillislestadiolaisuudesta eronneiden tavoin koen olevani tynnyrissä kasvanut. Uskonnollisen vakaumuksen rajoittaman maailmankatsomuksen vuoksi olen joutunut kärsiä paljon ja käydä monia kovia taisteluita. Ajattelin kertoa oman kipeän tarinani tynnyrissä kasvamisesta ja sen seurauksista.
Synnyin tähän maailmaan, uskovaiseen perheeseen, jumalan valtakuntaan, tynnyrin sisälle. Ensimmäiset elinvuoteni kuluivat sukkelasti.
Opin hymyilemään, ryömimään, konttaamaan, kävelemään.
Tutustelin vanhempiin sisaruksiini ja sain lisää sisaruksia. Aloin pikkuhiljaa omaksumaan uskovaisten tavat ja ajattelumallin.
Elin tavallista uskovaisen lapsen elämää autuaan tietämättömänä siitä, mikä minua ympäröi.
Aika kului, minä kasvoin ja vartuin vuosien saatossa. Opin puhumaan, juoksemaan ja ajamaan pyörällä.
Usko ja sen mukanaan tuomat tavat olivat juurtuneet minuut tukevasti, enkä osannut koskaan epäillä niitä.
Aloitin päiväkodin ja sain paljon uusia ystäviä, joista suurin osa oli epäuskoisia.
Aina joskus he kertoivat minulle erilaisista elämäntavoistaan ja minä kuuntelin kiinnostuneena: en ollut juurikaan kuullut maailmasta, josta he puhuivat. Elokuvareissut, kokeilut äidin meikkipussin sisällöllä, biisit, bändit ja teatterit olivat ihan uusia tuttavuuksia minulle.
Kertoessani kotona päiväkotikavereideni kanssa käydyistä keskusteluista, sain kuulla, että maailman kaunes on petollista. Minulle sanottiin, sielunvihollinen saa synnin houkutukset näyttämään kauniilta ja koristeellisilta, että syntiin lankeaminen tapahtuisi mahdollisimman helposti. Vanhemmat kertoivat myös, että sielunvihollisen tärkein tehtävä oli saada meitä uskovaisia luopumaan uskosta.
Jollain tasolla uskoin vanhempieni selityksen, mutta päiväkoti-ikäisen tytön hoksottimet olivat jo niin terävät, että osasin epäillä heidän kertomaansa.
Eräänä iltana saapuessani kotiin erään päiväkotikaverini syntymäpäiviltä, minut istutettiin pöydän ääreen keskustelemaan.
Olin tanssinut muiden mukana syntymäpäivillä ja kotiin tullessani kertonut siitä innostuneena vanhemmilleni. He kauhistuivat siitä, että olin joutunut syntiin ja pitkän keskustelun jälkeen he saarnasivat minulle sen anteeksi. Minun oli vaikea käsittää, että olin tehnyt tosi, tosi väärin. Ei minulle tullut syyllinen olo.
Muistan joskus värittäneeni varpaankynteni violetilla puuvärillä, koska se näytti mielestäni hauskalta. Siitäkin seurasi ankara keskustelu siitä, etteivät uskovaiset lakkaa kynsiään. Keskustelun päätteeksi sain uskoa senkin synnin anteeksi.
Eräs päiväkotikavereistani oli saanut korvakorut ja esitteli niitä minulle ylpeänä. Minä halusin sellaiset myös ja menin kysymään vanhemmiltani, olisiko minun mahdollista ne saada. Se oli taas uusi järkytys vanhemmilleni ja uuden keskustelun paikka. He miettivät, olivatko päiväkodin muut lapset minulle huonoa seuraa. Isä mainitsi sivulauseessa päiväkodin vaihtamisen. Muistan loppuelämäni ne katkerat kyyneleet, kun luulin, että joudun vaihtamaan päiväkotia. Korvakorujen pyytäminen korjattiin anteeksipyytämällä ja- antamalla.
Päiväkodin jälkeinen esikouluaika hujahti nopeasti ohi ja peruskoulu alkoi. Koulussa alettiin opettamaan paljon sellaisia asioita, jotka olivat ristiriidassa uskoni kanssa.
Sain ensimmäisen kerran ikinä kuulla muun muassa homoudesta, avoliitosta, ehkäisystä ja siitä, miten lapset saavat akunsa. Se oli valtava shokki minulle ja väitin kiven kovaa opettajan valehtelevan.
Muistan eräänkin kerran väitelleeni opettajan kanssa esimerkiksi siitä, onko lapsia mahdollista saada ennen avioliittoa.
Kun minulle oli lukemattomat kerrat väännetty asioita rautalangasta, ajattelin, että vain epäuskoiset elävät niin ja että tämä tieto ei koske meitä uskovaisia.
Pidin kannastani kiinni, enkä kotoa tulevan kannustuksen vuoksi tajunnut päästää siitä irti. Kun tunsin itseni tarpeeksi nolatuksi monien kiusallisten luokkatilanteiden jälkeen, aloin ymmärtää, että se “ainoa oikea totuus” onkin täyttä valhetta. Aloin ymmärtää, että uskovaisten lapset saavat alkunsa ihan samalla tavalla, kuin epäuskoisten ja että avioliitto ei ole ehto lasten hankkimiselle. Tunsin itseni todella petetyksi.
Aloin järkeillen miettiä uskonasioita. Järkeily tosin oli syntiä, jonka sain uskoa anteeksi.
Kasvoin kasvamistani ja ala-asteen ensimmäiset vuodet kuluivat. Ensimmäiset murrosiän merkit alkoivat ilmaantua suhteellisen aikaisin.
Ulkonäköni ja muotoni alkoivat muuttua ja ajatusmaailmani siinä samalla.
Pojat alkoivat kiinnostaa hieman eri tavalla, kuin aikaisemmin.
Olin palavasti ihastunut erääseen poikaan ja tunne osoittautui molemminpuoliseksi. Ymmärsin kuitenkin, etteivät vanhempani hyväksyisi suhdettamme.
Aloin tapailla poikaa salaa. Valehtelin lähteväni lenkille tai kaverille, jotta voisimme nähdä kouluajan ulkopuolellakin.Tapasimme kuitenkin lähes aina koulun nurkilla.
Meillä oli tapana halailla paljon. Tiesin sen olevan syntiä, mutta en välittänyt. Minulle uskon sääntöjen noudattamista tärkeämpää oli se tunne, jonka toisen pojan läheisyys sai aikaan.
Ennen ensimmäistä suudelmaamme panikoin. En ollut koskaan nähnyt vanhempieni suutelevan, joten mallia siihen ei löytynyt kotoa. Se oli ensimmäinen "synnillinen" asia, joka minun piti opetella.
Kun ensimuiskaus sitten tapahtui, oli tilanne kaikkea muuta kuin romanttinen. Molempia jännitti ja tilanne oli sekunnissa ohi.
Jossain vaiheessa suhteemme sai tylyn lopun, kun vanhempani pääsivät perille salaisuudestamme. Puhelimeni takavarikoitiin ja viestikeskustelumme luettiin tarkasti läpi. Minut pakotettiin kirjautumaan facebookiin ja näyttämään pojan kanssa käydyt keskustelut.
Myös puheluhistoria pojan kanssa selvitettiin tarkasti.
He soittivat pojan vanhemmille ja sanoivat, ettemme saisi olla enää missään tekemisissä. He toivat esille uskonnollisen vakaumuksen ja sanoivat minunkin olevan uskovainen. Tunsin niin suurta vääryyttä, etteivät sanat riitä kertomaan. Tunteeni poikaa kohtaan poljettiin maahan uskon teräskärkisaappailla.
“Uskovaiset eivät toimi näin!”
Se oli elämäni katkerin päivä. Tunsin itseni valtavan nöyryytetyksi ja väärinkohdelluksi.
Puhelun myötä pojan suhtautuminen minuun muuttui täysin: hänestä tuli pahin kiusaajani.
Tapahtuman myötä en saanut enää liikkua muista uskovaisista lapsista muodostuneessa kaveripiirissäni, koska siihen kuului poikia. Selitys oli seuraava: “Tuon ikäiselle, lapselle, ei kuulu tällaiset seurustelujutut!”
Facebookissa olemistani rajoitettiin rankalla kädellä. Jos olin lisännyt jonkun pojan kaverilistalleni tai tykännyt hänen julkaisustaan, siitä seurasi vakava keskustelu, sekä anteeksipyytäminen ja -antaminen.
Noihin aikoihin liittyi myös ensimmäiset alkoholikokeiluni. Tupakka oli tullut kuvioihin jo paljon aikaisemmin.
Pikkuhiljaa alkoi kunnon kapinointi. Kapinoin ihan kaikkea vastaan: uskon sääntöjä, vanhempia, opettajia. Kotiintuloaikoja, koulun rajoja, kotitöitä. Mutta ennen kaikkea kapinoin sitä vastaan, että minun oli pakko olla uskovainen. Että minun oli pakko tuntea joka ikisestä asiasta katumusta ja syyllisyyttä ja pyydettävä anteeksi. Että joka risahduksesta piti keskustella illalla monta tuntia. Että en saanut ajatella omilla aivoillani ja muodostaa omia mielipiteitäni. Että en saanut elää normaalia sen ikäisen nuoren elämää.
Se johti siihen, että tilanne ikään kuin räjähti käsiin ennen pitkää..
Maailmasta oli tullut minulle tärkeä ja halusin jättää uskovaisen elämän kauas taakseni. En kuitenkaan uskaltanut sanoa sitä ääneen, joten yritin näyttää valintani teoilla.
Eräänä päivänä olin koulussa tehnyt itselleni korvareiät hakaneuloilla, jotka olin lukinnut korvanlehteen ikään kuin korvakoruiksi. Kun vanhempani huomasivat tekoseni, he puhuivat minulle uskonasioista ja siitä, että ovat huolestuneet minusta. Vähät välitin äidin kyyneleistä ja isän huolestuneesta katseesta.
Koska korvakorutempaus ei osoittautunut toimivaksi, kokeilin muita keinoja. Ihan kaikkea mahdollista ja niin typerää, etten kehtaa edes kertoa.
En kuitenkaan onnistunut tavoitteessani kieltää usko teoilla, joten kaksoiselämäni alkoi.
Yläasteelle siirtyessäni en tuntenut enää kuuluvani uskovaisten joukkoon. Seuroissa, raamattuluokissa ja nuortenilloissa käynti ei kiinnostanut pätkän vertaa. Niiden tilalle oli tullut kaikenlaista muuta uutta ja hauskaa. Kaksoiselämä alkoi kuitenkin ennen pitkää käydä äärimmäisen raskaaksi.
Oli vaikeaa ryypätä vanhempien selän takana, oli vaikeaa tapailla “huonoa seuraa” olevia kavereita salassa.
Korvakorut ja meikit oli otettava pois ennen koulusta kotiin menoa ja maailmalliset vaatteet pestävä äidin selän takana.
Odotin sopivaa hetkeä kertoa uskosta eroamisestani vanhemmille. Mietin ja pohdiskelin sopivaa tapaa. Aika juoksi eteen päin.
Vihdoin tuli se päivä, jolloin olin tarpeeksi vahva riuhtaisemaan itseni irti.
Siihen päättyi kaksoiselämäni.
Minun oli alettava rakentaa täysin uutta, ikiomaa ajausmaailmaani. Minun täytyi alkaa muodostaa omia mielipiteitäni ja kyseenalaistamaan opittua arvomaailmaa.
Se oli äärimmäisen rankkaa, mutta sitäkin mahtavampaa.


Vielä tänä päivänäkin minun on vaikeaa muun muassa tehdä itse päätöksiä ja muodostaa omia mielipiteitä. Tilanne kuitenkin helpottuu päivä päivältä, koska nyt ymmärrän, mistä kaikki johtuu. 
Kestää varmasti kauan, että prosessi on ohi ja tunnen olevani kokonaan ehjä. Onneksi minulla on käytettävissä kaikki maailman aika.
Elämässäni on kääntynyt uusi sivu, tarina saa jatkua.